AnjaKuoppa

Kohtauksia eräästä avioliitosta - Bergmanin puntarointi pätee edelleen

Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta vuodelta 1973 on tehnyt teatterivaelluksen monella näyttämöllä. Kansallisteatterin Omapohjassa katsottiin ohjaaja Michael Baranin rakentama esitys, joka pohjautui vuoden 1981 näyttämösovitukseen. Rouva Mariannena oli Kristiina Halttu ja Johanina Esa-Matti Long.

Mestarin draamankaari pätee edelleen. Pariskunnan elämä on aivan auvoista ja sopuisaa. Iltarutiinit ovat tuttuja ja yhteisiä, toisen olemassaolo huomataan, koti on modernin tyylikäs ja kaikki hyvin. Aloitustahdeissa puolisot elävät hyvää parisuhdetta hyvässä kodissa. Entäs sitten?

Parisuhteeseen ilmestyy kolmas osapuoli, Johanin uusi rakastettu. Sitten myrskyää, on syyttelyä ja puolisoista löytyy virheitä, ja lopuksi Johan ja Marianne istuvat seesteisinä kaiken jälkeen ja tarkastelevat omia uusia elämiään. Varsin tavallinen tarina siis.

Tarina on tavallinen, mutta ei tietenkään Bergmanin käsittelemänä. Miehen ja naisen yhteiselämä, pitkähkö avioliitto sisältää molempien luonteet ja elämykset, väistelyt, salailut, sanattomat viestit. Hienovaraisista repliikeistä ja eleistä rakentuu terävä analyysi Johanista ja Mariannesta. Toinen on miehisesti marttyyri, onnellisen tarinan rikkoja ja toinen naisellisen muurin takana pesäilevä pulmunen. Kumpi on oikeassa, kumpi väärässä, kumpi on syyllinen ja kumpi syytön?

Bergman sen tietää, ei kumpikaan. Kohtauksia eräästä avioliitosta on elämää eläneen, tarkkasilmäisen (ja pirullisen tarkkasilmäisen) ihmisen pätkäkuvaus avioliitosta, joka toimi ja jonka osalliset jatkavat elämäänsä, sitä jota ei näytetä. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long sisäistävät Mariannen ja Johanin tekemällä heistä eläviä. Joo, mielessään varmasti läimäytti Johania, mutta samaa tekisi mieli tehdä myös Mariannelle, asioiden kiillottajalle. Lopussa ei kumpaakaan, sillä heistä kasvoi tosia.

Kun tarina on kirjoitettu 70-luvulla ja sitä esitetään 2000-luvulla, voisi kuvitella, että rooleissa on väsähtämistä. Ei ole. Rekvisiitta oli muutettu tähän päivään, mutta kieli ja tarina eivät sitä tarvitse. Trendit tulevat ja menevät – tässä päivässä puhutaan karkeasti ja karheasti (aika usein). Kysymys kuulunee, miten pitkälle trendi kantaa. Bergmanin pisteliäs, vivahteikas ja sivistynyt kieli kannattelee loistavasti näyttelijöitä ja näytelmää. Mariannesta ja Johanista kasvatetaan näin ajattomia, aina ajankohtaisia ihmisiä ongelmineen.

Lyhykäisesti: erinomaisesta näytelmästä erinomainen tulkinta!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.