*

AnjaKuoppa

Kansallisen Pimeä huone haastoi ja puhutti

Okko Leon käsikirjoittama Pimeä huone on täynnä sitä jotakin, mitä teatterilta odottaa. Luotausta historiallisen nykyhetkeen, aivomyllerrystä katsomossa, hyvää teatteria.

Kuva ja kuvajournalismi ovat ottaneet niskalenkin yleisön mielessä vaikuttavuudesta ja asioiden ja ilmiöiden tunneskaalasta. Joku menee sotiin ja katastrofialueille ja ottaa kuvat, joita me katsomme.

Pimeä huone kertoo siis kuvasta ja sen ottajasta, tässä näytelmässä ottajista. Isä ja sotavalokuvaaja Seemus, Seppo Pääkkönen, on pienperheen hirmulisko, joka pitää aikuisia kaksoslapsiaan henkisessä otteessaan. Tytär Riikka (Pirjo Määttä) on loistokuvaaja ja veli Hannes (Tero Koponen) se huonompi kuvaaja, jolla on kuitenkin enemmän, sillä hän on Marius-pojan isä. Triangelidraaman pöytä katetaan heistä.

Willensaunan puolitoistatuntinen sujahti pääskysen lennon nopeudella, sillä Pimeä huone on tiivis, sanaileva näytelmä, jonka lavastus on tehty taitavasti, juuri oikealla hengityksellä. Ohjaaja Aleksis Meaney on mukana myös lavastajana, mikä on varmasti tiivistänyt lavastuksen suhdetta tekstiin. Toinen lavastaja on Pyry Hyttinen. Miten sen sanoisi, tässä näytelmässä eri osat kulkevat oikealla nopeudella suhteessa toisiinsa, eikä kuolleita hetkiä synny.

Kuuluisalla sota- ja katastrofikuvaaja Seemuksella on opetus pojalleen: mene paikalle, ota kuvat ja lähetä ne ja pysy hengissä. Isä lähettää poikansa Libyaan sotakuvaajaksi odotuksin, että hänen oma kuuluisuutensa saa jatkon. Keskeistä on, että isä haluaa lastensa olevan hänen jatkumonsa hyväksymällä hänen tapansa rakentaa kuvaamisen filosofia ja maailma. Toinen puoli on arrogantin journalistin tyytyväisyys kuuluisuuteensa.  Seppo Pääkkösen Seemus on ihka inhottava ja itsekeskeinen, terävästi ja uskottavasti rakennettu dominantti-isä. Tapa kulkea ovista, tapa täyttää tila, tapa kohdella aikuisia lapsiaan, kaikki.

Keskiöön nousee kysymys kuvasta, mitä siinä on ja miten siitä tulee maailman läpäisevä muisti. Kun jokaisella on mielessä katastrofien ikonikuvat, tätä näytelmää katsoo suurin silmin. Totuuksia satelee kaikkien kolmen suusta, mutta mikä on lopuksi totta? Seemus on sitä mieltä, että jos haluaa kuvan läheltä, pitää mennä lähelle. Seuraava kysymys, on mitä silloin jää näkemättä. Ja missä on etiikka, jonka perusteella kuvataan? Onko oikein kuvata lasta, joka on kuolemassa, jotta maailma saa uutiskuvansa? Ja jättää hänet kuolemaan.

Pimeä huone on täynnä asiaa ja kerroksia, joita voi availla käsiohjelman teksteillä, kiitos niistä. Hanneksesta kasvaa rujoutunut mies, joka lainasi toisten osaamista. Sisar Riikka selviää paremmin, sillä hän vastaa veljenpojasta ja sanoutuu irti miesten kuvajournalismista.

Vähäeleisyys on pienen näyttämön etu. Lavastus ja valaistus tukivat tätä. Myös näyttelemisen kontrastit ovat suurennuslasin alla. Seppo Pääkkösen hahmo oli ehyt, mitä nyt lujaääniset muutamat osuudet olisi voinut lausua sordiinollakin. Pirjo Määtän eleetön suoritus oli kohdallaan. Tero Koponen rakensi Hanneksesta miehen, joka epäröi ja kärsi tavoitellessaan suurta.

Kuten sanottu, jos haluaa nähdä lähelle, pitää mennä lähelle. Ehkä hänestä kasvaa näytelmän ulkopuolella vielä ehyt, siinä osassa joka ei näy kuvassa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset