AnjaKuoppa

Barokki kuin kesä: sataa ja paistaa – Janakkalan Barokissa oli täysi ohjelmisto

  • Ovi auki barokkiin.
    Ovi auki barokkiin.

Helsingin Barokkiorkesterin Janakkalan Barokki oli jälleen säänkestävä: ohjelmistossa riitti valittavaa, musiikki puhutteli yleisöjään ja mikä parasta, kesän monipäinen sää paistoi ja ropisi. Ihan kuin barokkimusiikki.

Helsingin Barokkiorkesterin kolmipäiväinen vanhan musiikin festivaali oli 1-3.7. Janakkalan kirkossa, jossa vietettiin myös Martti Porthanin rakentamien barokkiurkujen 30-vuotisjuhlaa.

Kolmipäiväinen festivaali avautui Girolamo Frescobaldin (1583-164) ja hänen teoksensa Fiori musicalin kanssa. Valinta on elegantti, sillä teoksessa soi edelleen paljon oman aikamme urkumusiikki ja liturginen vuoropuhelu. Kirjallisuudessa käytetään sanaa ”kuri” kuvaamaan Frescobaldin vaikutusta jälkeentulevaan urkumusiikkiin. Totta, sillä Fiori musicalilla on vakavat kasvot ja sitä hallitsee messun tunnelma ja keskittyneisyys. Myös kuulijan on keskityttävä tähän varhaiseen (1635) messuista koostuvaan opukseen.

Urkupenkillä istui italialainen maestro Marco Mencoboni ja gregoriaaninen lauluryhmä Schola Olaus Petri Valter Maasalon johtamana lauloi messujen lauluosuudet. Janakkalan kirkon barokkiurkujen keskisävelviritys hiveli korvaa, kuten pitää. Mencobonin käsissä urut soivat kauniisti ja tummina. Vuoropuhelu kuoron kanssa kulki varmasti siinä rytmissä, joka on kirjoitettu. Gregoriaanista laulua kuulee harvakseltaan nykyään, joten Schola Olaus Petri oli tervetullut barokkikesään. Kuuden miehen kuoro lauloi karheahkosti, elävän tuntuisesti, kuin messussa konsaan.

Sinkin juhlat

Lauantai-illan sankari oli sinkki ja Andrea Inghisciano, toki myös Eero Palviaisen teorbi ja Mencoboni urkuineen. Kolmen soittimen soolot ja yhteissoittoteokset kulkivat lomittain, ja kompositio piti mielen vireänä. 15 eri säveltäjän teoksista kasaantui herkullinen kokonaisuus, jossa oli jokaiselle jotakin.

Jos nyt listalta poimii jonkin teoksen erikseen, Claudio Monteverdin Laudate dominum avausteos laukaisi tanssillisilla rytmeillään illan liikkeelle. Teorbin luoma paimenpoikatunnelma jäi soimaan koko konserttiin, ja mikä parasta, Inghisciano oli sydämellään mukana konsertissa ja antoi soittimensa puhua.

Eero Palviainen oli vaihtanut viimevuotisen luutun teorbiin, joka onkin mainio soitin. Komea katsella ja hellä-ääninen kuunnella. Kun Mencoboni vaihtoi urut välillä urkupositiiviin, yleisö sai nauttia kolmen instrumentin pehmeistä äänistä ja täyteläisestä, tasaäänisestä soitannasta.

Musiikki on vaihtotavaraa siinä samassa kuin mikä muukin. Hauskaa oli tunnistaa Samuel Scheidtin urkuteoksessa tuttuja virsiteemoja. Toinen tuttu melodia on Bernardino Roncaglian Aria di Mantova, joka löytyy nykyisestä Israelin kansallislaulusta.

Barokkimaista nykyaikaa uruissa on aina kromaattiset sävelkulut ja yllättävät rytmit, jotka todistavat, että muutama sata vuotta ei aina ole merkitsevä ero. Alessandro Piccinin ja Johann Jakob Frobergerin toccatojen mukana oli hyvä kulkea Mencobonin uruissa.

Polveikas ja tunnelmainen lauantai päättyi pavanaan La Battaglia, jossa Mencoboni antoi urkujen laulaa koko komeudessaan – ja yleisö sai ruutiannoksensa. (No, soittivathan he vielä ylimääräisenkin… )

Jouhikko, rummut, basso

Perinteisesti Janakkalan Barokissa kansanmusiikki on osa vanhaa musiikkia. Lauantai-illassa rautatieaseman katoksessa kirkon konsertin jälkeen soivat Ilkka Heinosen jouhikko, Mikko Hassisen rumpusetti ja iranilainen tar-rumpu sekä Nathan Riki Thomsonin kontrabasso.

Odotusta oli, sillä tämä kokoonpano kysytytti. Jos jollekulle jäi vähänkin harras tunnelma kirkosta, Heinosen yhtye pyyhkäisi hartaudet taivaisiin ja rytmitti yleisön hengitykset varsin maallisiksi.

Olipas upea ilta. Oli rummutuksen tulta, kontrabasson notkeaa jytkettä ja jouhikon huikeaa menoa. Perusta oli muinainen soitanta, joka kääntyi musiikin nykykielelle. Jälleen kerran tuli pohtineeksi, miten suomalaisesta juuristosta nouseva kansanmusiikki on ansainnut paikkansa vanhan musiikin ohessa – tai ei ansainnut, vaan kuuluu meidän vanhaan musiikkiimme. Mordvalaisuus, Laatokan takainen karjalaisuus ja vanhat rytmit ottavat yleisönsä. Kun vielä soittajat lähtevät itse mukaan omaan menoonsa, elämys on valmis.

Laulullinen päätös

Viimeinen konsertti nautittiin sunnuntaina Tuuli Lindebergin, sopraano ja Taavi Oramon, baritoni hulppeiden äänten seurassa. Lindebergin sopraano kajahti upeasti kirkon holviin täyteläisenä ja vapaasti soivana. Sama kiitos kuuluu Taavi Oramolle – ja heidän duetoilleen. Kaksi oli enemmän tässä konsertissa.

Illan orkesterissa soittivat Andrea Ingischiano, sinkki, Maija Lampela, viola da gamba, Mikko Hassinen, lyömäsoittimet, Jani Sunnarborg, dulcian, Marianna Henriksson, urkupositiivi ja johtajan Anna-Maaria Oramo, cembalo.

Päätöskonsertti oli barokkia kaikilla herkuilla. Lähes 20 sävellyksen joukosta on uskallettua poimia ”parhaita”, mutta jotain ehkä sentään. Thomas Crequillonin L’Ardant amour -laulussa Lindebergin tulkinta kärsivästä rakkaudesta oli illan helmiä ja kauneinta Lindbergiä. Sydämen äänellä soivat myös sinkki ja dulcian Giorgio Mainerion kappaleessa. Ja tietysti barokkisekalaisiin kuuluu myös kunnollinen toritanssi. Näissä iltamissa se oli Claude Gervaisen pavane.

Illan konsertti oli Danielin kirjan kertomus, joka kerrottiin barokin sävelin. Hyvä ja tiivis lähtökohta.

Janakkalan Barokki on todistetusti löytänyt ystävänsä, mutta voisi niitä olla enemmänkin. Rohkeat ohjelmistovalinnat, taiteellisesti korkealle asetettu päämäärä ja loistavat muusikot rikastuttivat jälleen. Itse arvostan lisäksi kansanmusiikin nostoa osaksi vanhan musiikin konserttiohjelmistoa, sillä meillä on upeat, luovat ja taitavat kansanmusiikin taitajat.

Ensi vuonna uusiksi, kiitos!

Linkki

www.hebo.fi

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset